SUOMALAINEN JA URALILAINEN KUOLINPERINNE

1. kuolemaan liittyviä tapoja voidaan pitää yhtenä vanhimmista uskonnollisen

eli tunteisiin perustuvan käyttäytymisen muodoista (kuolleita poikasiaan kantavat

apinaemot).

2. tapojen ikää voidaan arvioida sanan kuolema vuosituhansia vanhasta uralilaisesta

juuresta (suomen kuolla, viron koolda, marin kole, mordvan kuloms, udmurtin

kulini, komin kulni, mansin xol, hantin xat, unkarin hal, nenetsin xa, enetsin ka,

selkupin qu, nganasanin kua, kamassin ku, kantauralin kola).

3. kuolemaan liittyvien tapojen tarkoitus on selittää tapahtunutta ja helpottaa läheisen

poistumisen aiheuttamaa surua ja hämmennystä ("miksi").

4. suremisen lisäksi halutaan varmistaa sielujen eli ihmisen näkymättömien osasten

oikeaa kohtelua ja matkaa eteenpäin (kuolinnuken laatiminen jälleensyntyvän sielun

sijaksi).

5. sielu-uskoon on sekoittunut monia eri aikakausilta ja kansoilta peräisin olevia tapoja

(alkujaan jokaisella heimolla omat tapansa).

6. vanhimpana perinteenä voitanee pitää kantauralilaisten heimojen totemistisia

käsityksiä (sielun yhtyminen heimon perustajaan ja pyhään eläimeen (karhu-henki)

jolloin kaikista maan päällä kulkevista karhuista tulee sukulaisten sielujen kantajia).

7. totemistiset perinteet jatkuivat pisimpään peijaistavoissa eli pyhien eläinten kohtelussa (karhun kallon nostaminen heimon syntypuuna pidettyyn honkaan, 

luiden järjestäminen tai hautaaminen puun juurelle).

8. puiden lähelle hautaamista, luurangon varjelemista ja heimon mukaan hautaamista

voidaan pitää vanhimpien tunnettujen hautatapojen jäänteinä ("honkapuu urosten luita,

koivu vanhan vaimon luita").

9. totemistista perinnettä seurasivat ihmiskeskeisemmät käsitykset peilikuvamaista

maailmaa tai varjomaailmaa muistuttavasta tuonilmaisesta jonne sielut jäävät asumaan

tai odottamaan jälleensyntymistä (varjojen maa, toinen puoli).

10. tuonilmaiseen liittyviä käsityksiä voidaan jakaa sielujen asuin, jälleensyntymis

tai vaelluspaikan mukaan (vaarat, järvet, jokien suut, saaret, kuu, päivä, tähdet).

11. heimojen uskomuksia yhistää kuvaukset tuonilmaisen luonteesta (elämä jatkuu

yhenlaisena, omien joukossa eläen, omista tavoista kiinni pitäen).

12. tuonilmaisen lisäksi sieluja yhistetään erilaisten henkiolentojen asuttamiin

olevaisuuden tasoihin (lintusielun saapuminen ylisestä, varjosielun saapuminen

kuusta, jälleensyntyvän sielun saapuminen päivän säteessä, sairastuneen sielun

noutaminen alisesta).

13. aliseen ja yliseen liittyviä uskomuksia voidaan pitää noitien harjoittaman työn

ilmentyminä (ei välttämättä edusta koko heimon ajatuksia).

14. maan suuntaisempaa eli läheisempää perinnettä edustaa erilaiset paikalliset 

tuonelat ja saivot ja heimojen maihin ja vesistöihin yhistetyt rajamaat (suuren 

meren eli järven tuolla puolen sijaitseva kuolleiden maa, verisen joen tuolla puolen

sijaitseva peurojen maa).

15. sielu-uskon taustalta voidaan löytää erilaisia haluja (sielujen saattaminen ja 

oikea kohtelu, suvun jatkumisen eli jälleensyntymisen varmistaminen, eläväisten

suojeleminen vääryyttä kokeneiden levottomilta hengiltä).

16. henkisielua ja varjosielua voidaan pitää näiden halujen tärkeimpinä ilmentyminä.

17. tuonilmaiseen liittyviä käsityksiä voidaan ymmärtää sielujen kuoleman jälkeen

suorittamista matkoista (varjosielu matkaa kuuhun tai ui pohjoisessa sijaitsevaan

kuolleiden maahan, henkisielu lentää ylisessä tai etelässä elävän heimon perustajan

eli suojelushengen luokse).

18. toisen tulkinnan mukaan pääsielut edustavat vanhempien sieluja (is-sielu, 

vrt. isä, vrt. as-joki eli ob-joki).

19. sieluihin liittyvien käsitysten kirjo tekee kuoleman jälkeisistä uskomuksista

jännittäviä ja monimuotoisia (ihminen voi elää elämänsä uudestaan tuonilmaisessa,

henkensä voi syntyä sukulaislapseen, henkensä voi muuttua palvotuksi haltijaksi

tai hyväntahtoiseksi suojelushengeksi, henkensä voi muuttua harhailevaksi tai

vahingolliseksi hengeksi, henkensä voi muuttua metsän tai veden hengeksi, 

henkensä voi muuttua maanpäälliseksi eläimeksi, linnuksi tai hyönteiseksi).

20. kaikkia käsityksiä yhistää ajatus elämän jatkumisesta.

21. sielukäsitysten monimuotoisuus heijastuu hautatapoihin (puuhun, puun alle, 

puiden väliin, lavalle, maan alle, maan pinnalle, ruuheen, rekeen, katoksen alle, niemeen, joen törmälle, saareen, vaaran rinteelle, vaaran laelle, kivien alle, kivien

väliin, luolaan, rotkoon).

22. hautatapojen kirjoa voidaan yrittää selittää heimojen mukaan (kantauralilaisten

haudat, myöhemmin idästä tai etelästä tulleiden haudat), vuodenajan mukaan 

(kesällä maahan, talvella lumeen tai puuhun) ja liikkuvan elämäntavan mukaan

(jutaamassa kuolleet, talvikylässä kuolleet).

23. tapoja yhistää ajatus hautojen väliaikaisesta luonteesta (pidetä erityisen tärkeinä,

"eiväthän henget siellä asu").

24. kotoperäisinä tapoina voidaan pitää omien joukkoon hautaamista (perhekalmistot,

hautarekien letkat), nahkoihin tai tuoheen käärimistä (heimon syntypuun kuoreen),

sukupuolen ja polven mukaan hautaamista (vanhat hautaavat vanhan, naiset naisen),

samana päivänä hautaamista (ennen päivänlaskua) ja sielujen saattamiseen liittyviä

tapoja (ruokien ja tavaroiden jättäminen haudalle, reen kääntäminen pohjoista kohti).

25. koivuntuoheen käärimistä voidaan pitää jäänteenä vanhemmasta puuhun tai puun

juurelle hautaamisesta (vrt. komien oma puu-perinne (as pu), vrt. istukan ja jälkeisten

ripustaminen puuhun, vrt. kuollinnuken ripustaminen puuhun, kaikille tavoille löytyy

maa-vastineet).

26. vieraisiin tapoihin kuuluu arkkujen käyttäminen, metalliesineiden käyttäminen,

kynttilöiden käyttäminen, syvät maahaudat, polttohaudat, suuret kiviröykkiöhaudat,

suuret kumpuhaudat, venehaudat (ruuhella peittäminen kotoperäistä), rivihaudat,

suuret hautakivet (pienillä kivillä peittäminen kotoperäistä), yleiset hautausmaat

(vieraiden keskelle hautaaminen), yleiset muistajaiset (vieraiden osallistuminen),

pappien osallistuminen (perheen / suvun sisäinen tapahtuma) ja juhlapyhiin tai

kalenteriin sidotut ajoitukset (edustavat vierasta ajanlaskua).

27. haudoilla käymisen vanhempana tarkoituksena voidaan pitää varjosielun (hantin

ils) saattamista kuolleiden maahan (kerran vuodessa tai ohi kuljettaessa käyminen,

käynnit lopetetaan sielun päästyä tuonilmaiseen).

28. kotoperäinen muisteleminen tapahtuu enimmäkseen kotona ("lähellä pitäminen").

29. muistelun keskipisteenä toimii jälleensyntyvän sielun sijaksi väsätty kuolinnukke

(sielun uskotaan siirtyvän nukkeen kuolleelta otetun hiustupsun mukana, tupsu nukkea

vanhempaa perinnettä, vrt. uskomukset hiuksista henkisielun sijana).

30. kuolinnukkea (nenetsin pytarma) kohdellaan kuin perheenjäsentä (puetaan omiin

vaatteisiin, syö perheen kanssa, laitetaan nukkumaan omalle paikalleen).

31. kuolinnukessa elävän hengen uskotaan siirtyvän seuraavaan sukuun syntyvään

lapseen (hengen poistuttua nukke haudataan, poltetaan, laitetaan pyhään vakkaan

tai viedään sukupyhäkköön).

32. sukupyhäkköön vietyjä nukkeja palvellaan muiden haltijoiden tavoin (haltijoiksi

muuttuvat sukulaisten henget).

33. lasten hiuksiin siirtyviä henkisieluja (mansin lili) pidetään heimon perustajan eli

suojelushengen eli toteemin ilmentyminä (reponen=revon lapsenlapset).

34. henkisielujen ja suojelushenkien sijoiksi on laadittu erilaisia koruja ja riipuksia

(vanhemmissa haudoissa eläinten hampaista, kynsistä, nokista tai muista osista

laaditut korut).

35. jälleensyntymiseen liittyvät uskomukset ovat luonteeltaan väliaikaisia 

("ihminen elää niin kauan kun hänet muistetaan").

36. ihmisen itsensä ei uskota syntyvän uudestaan vaan henkensä, hyveensä tai

olemuksensa (lapsissa nähdyt tutut piirteet).

37. kuolinnukkejen lisäksi on noudatettu erilaisia suruaikaan liittyviä tapoja 

(kuolleiden nimien vältteleminen, kiertoilmaisujen käyttäminen ("peitetty emoni"),

lettien kääntäminen etupuolelle, huivien kääntäminen nurin).

38. suruajan kestoa voidaan yhistää sukupuoleen eli sielujen määrään (4-5kk) tai

vuoden vaihtumiseen (lopetetaan pyhien lintujen saapuessa tai lähtiessä, 

vrt. tuonen kurjet, tuonen joutsenet).

39. vanhoina suremisen muotoina voidaan pitää kuolleen korujen ja vaatteiden

säilyttämistä ja käyttämistä (pidetään kunnes "tippuvat maahan" tai "kuluvat puhki").

40. muistajaisten vanhempia muotoja edustaa enteiden (lintu, perhonen) ja unien

mukaan järjestetyt vaatimattomat menot (yhessä syöminen, kuolleen osan antaminen).

41. sukulaisten henkien uskotaan olevan läsnä kaikkialla ja auttavan jälkeläisiään

("kuten heitäkin oli autettu", voivat liikkua vapaasti perheen tai suvun mailla, 

toisen käsityksen mukaan sidottuja saivoihin tai hiitoihin).

42. sukulaisten henkiä voidaan jakaa muistissa pysyneisiin (kenet tunsit, kenen

laulun kuulit) ja unholaan painuneisiin (jälkimmäiset arvaamattomia).

43. kuolemaa itseään ei pelätä (ei pidetä loppuna). 

44. pelkoa aiheuttavat tautien henget, levottomat henget, oudolla tavalla kuoleminen 

ja kaukana kotoa kuoleminen (kaikki mikä voisi estää jälleensyntymisen).

45. itsemurhaan suhtaudutaan iän mukaan (nuoren tekemää oudoksutaan ja pidetään

vahingollisten henkien tai varjosielu itsen aiheuttamana, omaan rauhaan hakeutuvaa

vanhusta pidetään luonnollisena käyttäytymisenä, hantin "tom polok monos",

hän meni toiselle puolelle).